torstai 30. elokuuta 2012

Ei kukkokaan käskien juokse

Lasten harrastamisesta puhutaan paljon. Minkä ikäisenä lapsen kuuluu aloittaa jokin harrastus? Montako päivää viikossa pitäisi olla harrastuksia? Mikä on tarpeeksi? Mikä on liian vähän?

Googlettamalla "lapset ja harrastukset" löytyy aiheesta artikkelia artikkelin perään.

On sitten kaikenmoisia suosituksia. Mutta onko näihin muka jotain oikeita vastauksia? No ei tietenkään! Vanhempien pitää tuntea oma lapsensa, eikä mennä minkään suositusten mukaan.

Ihan kuulkaa Arkijärki käteen tässäkin asiassa ja miettikää mikä on juuri sinun lapsellesi parhaaksi. Ei siis sinulle! Niitä kentän laidalla riehuvia ja kiroilevia ukkoja on jo ihan tarpeeksi.

Paljon herättää keskustelua se, miten jokin harrastus vie kaiken vapaa-ajan, eikä lapsella jossain kohtaa ole edes mahdollisuutta kokeilla tai toteuttaa muita kiinnostavia lajeja tai toimintaa.

Musikaalinen lapsi soittaa ja laulaa omaehtoisesti ja liikunnallinen lapsi liikkuu ilman maksullista liikuttamista. Mutta sitten on vanhempien harkinnan varassa pitäisikö lapsen saada tukea näissä asioissa mihin kiinnostus ja lahjat selkeästi viittaavat.

Minun lapseni liikkuu siinä määrin, että häntä on miltei mahdotonta pysäyttää. Hän pyöräilee, skeittaa, skuuttaa, juoksee, ui, hyppii, kiipeilee, snoukkaa, ja joskus vielä luisteleekin tai potkii palloa ja tanssii. Mutta näistä hän HARRASTAA vain tanssia. Eli vain siitä opetuksesta minä pistän kättä taskuun. Muu on omaehtoista vapaa-ajan käyttöä.


Maalla
Merellä
Ilmassa


Kaiken harrastamisen pitää perustua lapsen omaan tahtoon ja haluun. Kehitys tapahtuu muutenkin omalla ajalla, ei harjoituksissa. Lahjakkuudet ovat intohimoisia oman lajinsa suhteen. Jari Litmanen on kertonut että hän jäi aina treenien jälkeen potkimaan palloa pimeään asti. Muut eivät jääneet.

Miten sitten saada vähän liikkuva lapsi mukaan toimintaan? Kynnys hypätä mukaan ja koittaa eri lajeja pitää olla todella matala. Lapsetkin haluavat olla hyviä siinä mitä tekevät. Jos ei koe olevansa sopiva johonkin joukkoon, millä sitä sinne saa? Valmentajat ja seurat voivat ihan katsoa peiliin kun mietitään kansanterveydellisiä näkökulmia ja miksi lapset eivät liiku niin paljon kuin ennen.

Pitää erottaa "ammattimainen" harrastaminen ja omaksi iloksi tapahtuva harrastaminen. Jos haluaa soittaa viulua, ei sitä tarvitse soittaa 6 kertaa viikossa opettajan avulla kuten esim. jalkapalloa. Viulua voi soitella silloin kun sopii, kerran viikossa tai muutaman minuutin päivässä. Jalkapalloa on miltei mahdotonta harrastaa vain kerran viikossa ja sitten muina päivinä potkia silloin kun siltä tuntuu tai vaikka käydä partiossa ja kuviskerhossa sen lisäksi.

Omanlaisia ajatuksia herättää myös lastenpsykiatrian erikoislääkäri Janna Rantalan kirjoitus:

"Me vanhemmat usein ajattelemme lapsen vahvuuksien olevan jotain suoritettavaa, kuten urheilullisuus, musikaalisuus, matemaattisuus. Emme osaa aina arvostaa elämässä pitkälle kantavia ominaisuuksia kuten vaikkapa leikkitaitoja, huumorintajua, empatiakykyä, rohkeutta kokeilla uusia asioita, harkitsevuutta tai maailman säteilevintä hymyä. Lisäksi haluamme tukea ”vahvuuksia” esimerkiksi harrastuksilla, kun lapsi tarvitsisi eniten tukea juuri ”heikkouksissaan”!

Tästä aiheesta on monia mielipiteitä, tässä esitin omani ja siihen mulla on kuin onkin oikeus. Toivon vaan, että kaikki ajattelevat asioita oman lapsen silmin ja lasta tukien, ei ympäristön paineiden kautta.

Ja aivan oma lukunsa onkin sitten raha ja miten se vaikuttaa lajivalintoihin. Sen nyt jokainen voi ihan itse miettiä. Sen vain sanon, että luojan kiitos minun lapseni ei ole koskaan halunnut harrastaa jääkiekkoa tai ratakelkkailua.

8 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus Sini!!! Allekirjoitan. -jenni-

    VastaaPoista
  2. Hyviä ajatuksia.

    Valitettavasti kaikki lapset eivät ole läheskään yhtä aktiivisia kuin oma poikasi, jonka lajikirjo kuulostaa todella hienolta. Hienoa, että vielä löytyy noita lapsia, jotka jaksavat vapaa-ajalla liikkua ja nauttia siitä liikkumisesta niin kauan kunnes vanhempien täytyy tulla hakemaan lapsi kotiin :) valitettavan harva urheiluseura toiminnassa mukana olevakaan liikkuu edes terveytensä kannalta tarpeeksi.

    Olet aivan oikeassa siinä, että nykyinen järjestelmä ei tue niitä liian vähän liikkuvia lapsia, kynnys aloittaa uusi harrastus on valitettavan suuri. Rakenteita tulisi nimenomaan muuttaa siihen suuntaan, että jokaisella olisi mahdollisuus löytää se liikunnan ilo, omasta tasosta riippumatta.

    Myöskin heidän, jotka tähtäävät oman lajinsa huipulle, tulisi voida liikkua monipuolisemmin ja sitä kautta rakentaa se pohja sinne "urheilijan uralle". Suomessa on liikaa lajikateutta ja yritetään väkisin pitää lapsia kiinni siinä lajissa, jolloin monilla katoaa se liikunnan nauttimisen palo ja sitä on sitten enää vaikea saada syttymään uudestaan.

    Vähän potkua persuksiin ja paljon porkkanaa niin jokainen lapsi saadaan liikkeelle itselleen sopivalla tasolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on juurikin näin!
      Mutta onkin eri juttu mistä löytyy osaavia ammattilaisia valmentamaan niitä joista "ei koskaan tule mitään". Se sitten kysyykin luonnetta valmentajalta, kun oma kunnianhimo on haudattava muiden etujen alle.
      Tää on tärkeä juttu ja hyvä että on nyt taas pöydällä!

      Poista
  3. Juurikin näin! Allekirjoitan. Ei tule Jullestakaan änäripelaajaa, ei lähde poika Valioliigaan (vaikka niin itse luuleekin), eikä muuten aja mestaruusluokassa kilpaveneilläkään. Ei, vaikka kuinka katson tyhjään kukkarooni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta hänellä on hyvä itsetunto ja sitä ei saa antaa kenenkään turmella!

      Poista
  4. Onpas pelottavan näköinen tuo trampoliinikuva.

    VastaaPoista
  5. Mun täytyy sanoa, näin "tuomarina" ja katsojana useasti tuota trampoliinitouhua seuranneena, että vaikka se onkin pelottavan näköistä, niin Lukkesta näkee, että hän hallitsee sen ja se on hänen juttunsa. Hän sanoikin, että harmi, kun talvella ei voi trampoilla. Ellei mitään tee, ei tietty haavereitakaan synny.
    Olin muuten työturvallisuuskurssilla, jossa kouluttaja sanoi, että tämän päivän pullamössösukupolven aikana työtapaturmat eivät kaikesta valistuksesta huolimatta ole laskenneet ja hänen mukaansa syy on siinä, ettei tämän päivän lapset saa tehdä mitään, niitä kuljetetaan joka paikkaan, eivätkä lapset näin ollen opi luontaista varovaisuutta... ehkä tossa onkin aika paljon perää.
    Meillä ainakin mennään eikä meinata - ja arvosteluilta tuskin pystytään välttymään, mut evvk. Minun, kasvattajan, valinta.

    VastaaPoista