maanantai 28. toukokuuta 2012

Pussi päähän?


Maailma on täynnä vaaroja. Minä vilkkaan ja tapaturma-alttiin pojan vanhempana olen siitä todella tietoinen.

Liikenteessä on vaaroja ja ne vaarat ovat todellisia! Ihan ilman hulluja jotka tahallaan ajavat lapsien päälle, siellä on muuten vaan urpoja jotka kaahaavat ymmärtämättä että liikenteessä on myös lapsia, joiden itsesuojeluvaisto ei välttämättä ole ihan kehittyneimmällä tasolla.
Volttien tekeminen joka aidalta on selkeä terveysriski. Pienikin virhe voi olla kohtalokas. Uiminen ja temppuilu hyppylavoilta on sekin riski loukkaantumiselle. Puissa kiipeily on vaarallisempaa kuin istuskelu paikallaan. Mutta ainakin pojilla on vaan tarve nousta korkealle ja killua oksilla. Näiden kanssa on vain totuttava elämään ja toivottava parasta. Suoranainen ihmehän se on, että kaikkia extremelajeja harrastava nuori säilyy hengissä aikuiseksi asti!



Edellä mainitut puuhat ovat oikeita vaaran paikkoja. Mutta sitten on hauskoja legendaarisia varoituksia lapsuudesta. Minä muistan ainakin seuraavat:

Älä juokse viivotin suussa.
Tunteeko joku jonkun jolle on käynyt viivotintapaturma? Minä en.

Jos laittaa silmät kieroon, ne voi jäädä sellaisiksi.
Onko jollakin jäänyt silmät kieroon? Minä en tunne yhtään sellaista tapausta.

Jos katsoo telkkaria liian läheltä, jotain pahaa siitäkin seurasi – en muista mitä?
Muistaako joku mitä vaarallista siinä oli?

Mutta kaikkein vaarallisin on muovipussi!
Se on selvää että silloin tukehtuu, varsinkin jos sen vielä kuristaa jotenkin niin tiukasti ettei todellakaan saa happea.
Mutta onko tästä jotain tilastoa, moniko todellakin on kuollut laitettuaan pussin päähänsä? Ja haluaako kaikki laittaa pussin päähän?
Onko se niin yleinen onnettomuus että jopa vessapaperipakkauksessa (joka yleensä revitään muutenkin rikki) on varoitus tästä?!



Kaiken kaikkiaan elämä on vaarallinen matka. Ja mitä enemmän touhuskelee, kokee ja harrastaa, riskit kasvavat. Mutta kai tämä pieni matkamme on kuitenkin tarkoitettu elettäväksi. Annettava lasten kiipeillä puissa, vaikka loukkaantumisen riski onkin siinä suurempi kuin aloillaan istumisessa.

Turvallista kesän alkua. Älkää laittako pussia päähän. Ja jos on aivan pakko laittaa, niin laittakaa paperipussi!

torstai 3. toukokuuta 2012

Puutarhan kevät


Voi autuutta, monet huokaavat, kun lumet on sulaneet ja pääsee pihahommiin.

Mulla lumen alta paljastuu vain haravoimatta jääneet lehdet ja mustat, muumioituneet, keräämättä jääneet omenat.

Olen viime vuosina kuitenkin, lähinnä ympäristön paineesta johtuen, ruvennut hiukan huolehtimaan myös omasta puutarhastani.
Kun asuu tällaisella idyllisellä omakotialueella, jossa toisella naapurilla on kasvihuone ja yrttitarha ja toisella japanilainen kivipuutarha, saa tuolla korvat luimussa koittaa rapsuttaa ruostuneella haravalla, jotta he ymmärtävät, että kyllä minäkin yritän.

Eilen yksi naapuri kysyi voisiko yhtä omenapuutani vähän lyhentää sillä heidän spiraalin muotoon leikatut pylvästuijansa eivät saa enää valoa. Ok, pliis, tehkää se, sanoin. Ja eikä aikaakaan kun jo joku heppu oli hommaa hoitamassa. Salainen toiveeni oli, että olisivat tehneet siitä saman tien sellaisen bonsaipuu -tyyppisen pienen taideteoksen, mutta eipä tietenkään. Siellä korkeimmat piiskat edelleen viistävät kohti taivasta viiden metrin korkeudessa, jos riittääkään.

Ja kyllähän noita puskia ja puita vielä voisikin karsia ja leikata, mutta sitten jää käteen se kauhia röykkiö oksia ja risuja. Mitä niille kuuluu tehdä? No joku viisastelija sanoo, että vie tietenkin kaatopaikalle. Sinne saa ilmaiseksi viedä puutarhajätettä. Mutta siis miten ja millä? Ostan ja asennutan peräkoukun Hillosipulin hanuriin, ostan peräkärryn ja menen uudelleen autokouluun, että osaisin sen kanssa sitten suhia menemään? Ei tule tapahtumaan.
Minä sitten silppuan noita röhniä oksasaksilla ja survon ihan jätesäkkiin ja siitä ne pikkuhiljaa häipyy jäteauton mukana.



Mutta miettikää miten perkeleen monta säkkiä yhdestä omppupuusta tulisi. Eli olen aivan pattitilanteessa.

Mutta tänään minä esittelin samalle puutarhahifistelijälle seutukunnan hienoimpia puutarhakäsineitä! Pukeutumisesta se kai tämäkin homma lähtee!



Ovat vallan oivalliset nokkosten repimiseen tarttuvan kumipinnoitteen ansiosta.



Sitten oksien ja risujen lisäksi toinen suuri ongelma, mikä tulee puutarhaani; Minä en tiedä mikä on kukka ja mikä mehiläinen. Eikun siis rikkakasvi!? Nokkosen ja voikukan tiedän. Sitten kaikki muu vihreä mikä maasta nousee onkin mulle täysin tuntematonta aluetta. Paitsi nurmikon tunnen. Ja tulppaanit.

Mikä on esimerkiksi tämä rehevä kasvi, jota on sitten niin joka puolella etu- ja takapihalla?




Näyttää jättimäiseltä persiljalta... Mutta valtava levinneisyys sillä ainakin on, että tuskin mikään sukupuuttoon kuolemaisillaan oleva lilja ainakaan ois kyseessä.

Mutta mä kuulkaas lopettelen tän luontohetken ja kerron että kaikki viherpipertäjät ja vihreän teen juojat voivat tulla tältä pihalta hakemaan voikukkia ja nokkosia keitoksiinsa. Ne eivät nimittäin nyppimällä lopu.